Astrean lokikirja

Kirjoitan Astrean lokikirjaa merialueiden ja etappien jaksoissa. Merialueet ovat valtameriä, niiden osia ja vesialueita.  Etapit ovat tässä tarinassa reittejä, vesialueita ylittäviä purjehduksia ja vierailusatamia. Välillä seilaamme kymmeniä, jopa satoja merimaileja siirtopurjehduksena. Toisinaan pysähdymme aina, kun satama tuntuu tutustumisen arvoiselta.

Ensimmäisistä merialueista, siirtopurjehduksesta Helsingistä Rotterdamiin kerron hieman yksityiskohtaisemmin. Tämän jälkeen matkakohteet nousevat meritarinoita näkyvämmin esiin. Montaa lukijaa kiinnostavat erityisesti valokuvat, joita tulet näkemään runsaasti. Kuvia on tietysti purjehduksesta, matkakohteista ja niiden satamista ja muista kiinnostavista asioista. Lisäksi eläviä tapahtumia tulen kuvaamaan myöhemmin videoklipeissä.

Itämerta avo- ja vastatuuleen

Ensimmäinen siirtopurjehduksen etappi oli kolmen viikon purjehdus Helsingistä Rotterdamiin, joka käsitti noin 1700 mailia. Seilasin Jaakon kanssa yötä päivää yhteensä 11 vuorokautta, olimme satamissa 6 päivää ja yhden päivän lepäsimme ankkurissa.  Ensimmäisen kerran sidoimme köydet Ruotsin Ystadissa, viiden vuorokauden purjehduksen jälkeen. Tätä seurasivat Tanskan Klintholm ja Saksan Kiel. Lopuksi ennen Rotterdamia latasimme voimia Cuxhavenissa.

Lähdön hetki

Lähdön hetki koitti maanantaina 11.6.2018. Purjehtijat paiskasivat kättä kotilaiturissa. VVK:n satamakapteeni Tom Backas, sihteeri Pekka Tuominen ja rahastohoitaja Timo Saksala irrottivat köydet kesäkuun yhdestoista klo 12.00. Jätin jo aamuvarhain hyvästelyt Eiralle. Pojille olin sanonut etämoikat jo aikaisemmin. Lähtöhetkellä vain Krista-tytär ehti halauksin toivottaa hyvää matkaa. Lipputervehdys, ja niin Astrea lipui aurinkoisessa juhlasäässä näkymättömiin. Kommodorimme Samuli Martti soitti myöhemmin Itämerelle, ja toivotti turvallista matkaa.

Ensimmäiseen vuorokauteen mahtui lähes kaikki, mitä suomalainen kesäsää voi tarjota. Luovimme Vuosaaren laivaväylää lounaaseen auringon paistaessa ja heikossa avotuulessa. Periaatteenamme on, että purjeet ovat ylhäällä aina, ellei moottorin käyttö ole välttämätöntä. Kahden metrin tuulessa oli seesteistä aloittaa kaiken tuon valmistelun jälkeen. Ajatuksemme on tehdä tätä matkaa purjeilla slow sailing travel -hengessä, ja käyttää moottorivoimaa vain kun sen käyttö on välttämätöntä.

Seuraavana aamuna kierähdin hytissäni, ja nousin silmiä hieroen kannelle vetämään Jaakon kanssa  kakkosreiviä kireälle 13 metrin puuskissa. Tuuli vei nyt matalaa. Ei aikaakaan, kun veto hiipuu jälleen pariin metriin, ja tyyni jätti mainingit purjeita paiskomaan. Moottori piti käynnistää. Tunnin kuluttua pilvetön taivas aukeni, ja se toi kolmen metrin avotuulen nautiskelijoille. Kaikki tämä tapahtui yhden vuorokauden kierrossa.

Illan mittaan tuuli voimistui vastaiseksi, ja luovit veivät Naissaareen länsipuolelle. Tuuli vaihteli saapuvan matalapaineen saattelemana. Asensimme vakiopurjetta ja ykkösreiviä vuoron perään sitä mukaa, kun sopivalta tuntui. Suden hetkinä näkyvyys sumeni rokkasumuun. Silmämme tavoittelivat vain AISin ja tutkan ruutuja, muita havaintoja oli horisontissa turva tavoittaa.

 

 

Luovia riitti koko kolmanneksi päiväksi. Voimistunut luoteinen vei matalan mennessään. Meno äityi kuoppaiseksi, kun kiersimme Hiidenmaan pohjoisviittoja. Hiidenmaa on tunnetusti hankala matalista vesistään. Matalikot ulottuvat 10 mailin päähän pohjoispään rannikosta.  Aallot mätkähtivät yhdeksän metrin tuulessa Astrean kylkeen. Illalla, kymmenen maissa saimme vihdoin käännettyä kurssin kohti keskeistä Itämerta. Keskivauhti oli 7-8 solmun tienoilla, ja slööri oli mitä hienoin auringon laskiessa.  

Autopilotti piti Astrean kurssin asteen, pari tarkkuudella koko yön. Olemme yleensä ruorissa vain ajaessamme satamasta ulos ja sisään. Tuuli hyytyi aamuyön tunteina. Oli taas joko lilluttava tuulta odottaen tai käynnistettävä Yanmar. Valitsimme edellisen. Lilluminen on hyvää siedätyshoitoa kenelle tahansa. Pysähdys keskellä merta haastaa kiireiseen informaatiotulvaan tottuneen miettimään pelkkää olemista. Ei VHF-puhelinta kummempaa yhteyttä maihin. Puuhastelimme kaikenlaista. Muun muassa valmistin uunilohta keskisen Itämeren kunniaksi. Alkuillasta odotettu pohjoistuuli täytti purjeet, ja yön leikkasimme neljän viiden mailin tuntivauhdilla kohti etelää.

 

Oletin, että nämä lokikirjaukset riittävät tälle neljännelle torstaipäivälle. Mitä vielä. Itämeri osoitti jälleen kerran, että se mikä on nykyistä ei kerro tulevasta. Noin 30 mailia Gotlannista itään tuuli kääntyi lounaaseen. Reivasimme ykkösen 7-8 metrissä. Luovin keskinopeus oli 7 solmun paremmalla puolella. Aallonkorkeus kasvoi, ja pudotukset aallonpäiltä kovenivat. Toinen reivi. Nyt luovimme jo 11 – 13 metrissä. Ajattelimme hakeutua Gotlannin kaakkoiskulmassa sopivaan satamaan tai ankkurilahteen, kun aurinko alkoi jo painua mailleen. Lähestyimme satamaa, mutta totesimme tuulen ja kaatuvan aallokon tekevän lähestymisen liian vaaralliseksi. Niinpä käänsimme takaisin pimenevälle ja vaahtoavalle avomerelle. On aina turvallisempaa ajaa ulos kuin riskeerata sisäänajossa. Viisi tuntia luovia rytkytimme Gotlannin eteläpuolelle.

Nousimme vasten tuulta kiertääksemme Gotlannin vaaralliset eteläkarikot. Yö tummeni ja aallot pyyhkivät koko veneen mittaa. Luoveihin kului viisi tuntia, ja väsymys oli ilmiselvää. Olen ottanut tavaksi puhua tekemiseni etukäteen, kun olen liiaksi väsynyt. ”Kiristän etupurjeen skuuttia kaksi kierrosta”. Näin keskittymiseni pysyy skarppina, tämän olen huomannut. Suuntana oli nyt 50 mailin päässä oleva Öölanti, jonne laskettelimme kakkosreivillä.  Lepäsimme Öölannin itäpuolella päivän ankkurissa. Nautimme espanjalaisen iltapäiväaamiaisen, ja otimme suihkun takakannella.

Lounaistuuli oli voimissaan Bornholmin kohdalla. Matka eteni ykkösreivillä laivaväylän sivussa. Yö pimeni, ja oli vuoroajon aika. Heräsin salongissa Astrea-kutsuun VHF-16:lla. Laivan perämies kutsui Astreaa toistamiseen. Olimme ajautuneet keskelle laivaväylää ja lähestyimme kiellettyä reittijakoaluetta. Laivan perämies ilmoitti, että ”Astrea, Astrea, keep your course”. Laiva ei voinut väistää, koska sekä meno- että tulosuuntaan oli rintarinnan kolmen aluksen laivueet. Olimme niiden välissä. Laivoilla ei ollut tilaa väistöihin, eikä sen paremmin meillä. Vedimme purjeet tiukalle pienentäen vauhtiamme, ja tähtäsimme tarkasti kurssilukemaan. Rahtilaiva sivuutti pimeässä kaapelin mitan etäisyydellä. Perämies kutsui Astreaa uudelleen. ”Astrea, see roll, rain front is coming from south-west”. Toden teolla, hämärässä taivaanrannassa erottui vyöryvä ukkospilvi, joka nosti tuulta entisestään lähelle 15.

 

 

Välilasku Ystadiin

Kuudentena päivänä, Bornholmin jälkeen tarvitsimme jälleen kakkoisreiviä. Kun reivasimme kakkoselle, tuuli pieksi ja reivin hela vaurioitui. Köysi jäi jumiin, kun rikkoontunut pylpyrä hirtti köyden kiinni, eikä purjetta voinut enää nostaa, sen sai vain alas. Kolmannen reivin sijaan päätimme hakeutua lähimpään satamaan, joka oli Ystad tuulen alapuolelle. Kiel sai odottaa.

Ystadin vierasvenesatama on viettävä yhdistelmä apartamentos-vuokrahuoneistoja ja venepalvelua. Pienestä saamasta löytyvät peruspalvelut pienestä kaupasta, kalakauppaan ja pariin ravintolaan. Astrea Ystadin suojasatamassa viiden vuorokauden purjehduksen jälkeen.

Historiallisista nähtävyyksistä tunnetuimpia ovat Alen Stenar eli Alen kivet, jotka sijaitsevat parinkymmenen kilometrin päässä keskustasta. Nykyään ihmisiä vetää paikalle pitkin maailmaa myös rikospoliisi Kurt Wallander, joka asuu Ystadin keskustassa. Me emme kuitenkaan päässeet yllätyskäynnillä Wallanderin jäljille.

Pysähdys Klintholmissa

Vaihdoimme uuden plokin, ja päätimme jäädä vielä toiseksi yöksi Ystadiin, koska tuuli ei osoittanut moinaamisen merkkejä. Nostimme purjeet illan hämärtyessä, vaikka vastatuulta oli vielä riittämiin.  Yöllä se nousi jälleen 11-14 metrin lukemiin. Päivän koittaessa päätimme vetäytyä pitelemään tuulta ankkuriin Tanskan Klintholmiin, ”rantakallion” suojaan. Ja illalla ajoimme niemen toiselle puolelle Klintholmin satamaan. Päivien veneessä istumisen jälkeen oli ilo polkea Klintholmin komeimmalle näköalapaikalle ja käydä geopantologisessa museossa.

Hakeuduimme Klintholmin niemen suojaan pitämään tuulta, ja odottamaan tuulen tyyntymistä, jotta saatoimme ajaa tuulenpuolella olevaan vierasvenesatamaan. Seuraavana päivänä ajoimme polkupyörillä noin 6 km näille näköalapaikoille ja kiipesimme kallioille. 

Ankkurointi Grossenbrodissa

Seuraavan levähdyspaikan jätimme avoimeksi, koska vastainen tuuli ja saderintama tuottavat aina yllätyksiä. Päätimme jatkaa yön yli Kieliin tai poiketa jossain, jos säätila niin vaati. Luovikulma heikkeni kakkosreivillä 30 asteesta käytännössä 45 asteeseen, mikä puolestaan vaikutti matkan pituuteen. Aikaa kului, ja päätimme yöllä mennä Grossenbrodenin lahteen ankkuriin Saksassa. Jo lahteen ajo aamukolmelta pimeässä oli pujotteluhaaste itsessään, varsinkaan kun sisäänajon omia viittoja ei näkynyt plotterissa.  Lahteen oli merkitty ankkurointialue. Kiersimme hitaasti ankkurointialueella, kun huomasimme että olemme verkkolippujen saartama. Suuri osa lahdesta oli miinoitettu kalaverkoilla. Äkkiä kuokka ylös ja etsimään uutta paikkaa.

Toinen ankkurointimme lähempänä tuloväylää  tuotti uuden yllätyksen. Vesi virtasi pimeässä oudosti veneen ympärillä, ja huomasimme että koko ”lahti vuotaa”.  Yllätys oli, että virta esiintyi näin voimakkaana jo Itämeren alkulähteillä Grossenbrodessa. Seurauksena oli, että ankkuri alkoi niittää valtavaa ruohokenttää, ja valuimme kohti aallonmurtajaa. Nostimme ankkurin jälleen ylös. Kun Bruce oli veden tasalla, huomasin, että se oli melkein metrin kokoinen ruohopallo. Ei ihme, että ankkuri luisti kuin pulkka liukumäessä. Puhdistin ankkuria keksillä parisenkymmentä minuuttia, kun Jaakko piti venettä paikallaan virrassa ja tuulessa. Aamu alkoi sarastaa, ja ajoimme venekerhon pieneen laiturinpätkään, jossa otimme kolmen tunnin nokoset. Soitin satamakapteenille, ja maksoin muutaman euron vierailustamme.

Huoltoa Kielissä

Keli parani vihdoin aamusella, ja nostimme purjeet jälleen Fehmarin sillan jälkeen. Nyt oli sitä suloista 4-5 metrin avotuulta kohti Kieliä, josta olimme jääneet paitsi koko alkumatkan. Kielissä päättyivät vuoden purjehduskilpailut sunnuntai-illan hämärtyessä. Päätösjuhla näkyi kauas merelle. Ilotulitteet sinkoilivat taivaalle sellaisella loistolla, että välillä oli vaikea erottaa merimerkkejä pimeässä.  Päätimme jäädä ankkuriin Kielin edustalle muutaman ankkurissa olevan perinnelaivan lomaan. Lähisatamat olivat nimittäin tupaten täynnä.

Foto 15-16 Kiel Ship02: Laivojen ajaminen laituriin vaati myös mittamiehen arviointia.

Ankkurin nosto tuotti harmillisen yllätyksen. Ketju ei sopinut sähkövinssin rattaisiin, vaikka olin tilannut kahdeksanmillisen ketjun mittojen mukaan (70 m DIN 766). Kotitelakalla ketju meni moitteetta sisään tietty siksi, että siinä ei ollut kuormaa ja suolaveden kalvanointia. Kävimme jopa asian johdosta Kielissä Rahje-nimisellä telakalla selvittämässä asiaa. Rattaiden tuumamitoitus ei vastannut täysin ketjun millimetrejä. Konsultoin asiaa vielä Ranskassa veneasiantuntijan pakeilla, joka esitti edullisemmaksi ratkaisuksi vinssin rattaiden vaihtamista ketjun sijaan. Nyt siis painoköydellisistä vara-ankkureista tuli pääankkurit. Ketjullinen ankkuri toimii toki hätäankkurina siihen asti, kun sain vinssiin uuden rattaan.

Kielin kanavan risteilyä

Kielin sulutusohjeet ovat muuttuneet sitten viimenäkymän kymmenisen vuotta sitten. Aikaisemmin pienveneille olivat sulutusajat aamulla, puoliltapäivin ja illalla. Nyt on myös vapaavalintaista sisäänajoa. Veneilijät kokoontuvat lahdelle ja odottavat ajo-ohjeita VHF-kanavalla 12. Saimme ohjeet vain laiturilta muilta veneilijöiltä (Huom. Nämä ovat epäviralliset ohjeet.) Ohje numero yksi: ”Maksa sulkumaksu automaatissa”. Toinen ohje: ”Älä koskaan mene sulkuun ennen laivaa”. Kolmas ohje: ”Seuraa laivan perässä riittävällä etäisyydellä ohjeiden mukaan” (yksittäiset veneet). Neljäs ohje: ”Kokoonnu muiden veneiden kanssa Itämeren suunnasta paapuurin, vasemmanpuoleiselle sulkuportille ja aja sisään kun kutsu käy” (yhteisajo).

Puolen päivän aikaan sulutuksessa ei ollut meidän lisäksi muita veneitä. Odottelimme aikamme, kun  yli 50 metrin rahtilaiva ajoi sisään. Okei, sovelsimme kolmatta ohjetta seuraten laivan 20 metristä peräpeiliä. Sulkuvahti otti meihin kuitenkin yhteyttä ensin saksaksi ja toisti asian englanniksi: ”Sailing boat, turn around and go back”. Käänsin pyörteissä välittömästi tulosuuntaa ja lähdimme ajamaan ulos. Muutaman veneen mitan jälkeen sulkuvahti antoi uuden ohjeen: ”Sailing boat, now, you are alout to run in, but at your own risk”. Nämä ohjeet tulevat solkenaan puheenparsien sarjoissa. Rannalla ei kuitenkaan kukaan kertonut, että laivan kanssa samaan sulutukseen ei tule ajaa ennen kuin laiva on kiinnitetty ja sulkuvahti antaa siihen luvan. Tämä siis epävirallisen täydennyksenä ohjeisiin.  Jälkeenpäin löytämäni viralliset ohjeet ovat osoitteessa: http://www.wsa-kiel.wsv.de/Service/Publikationen/Anlagen/engl_Merkbl_Sportbootfahrer.pdf.

Uutta oli myös se, että laivoille tarkoitetussa sulussa ei ole mitään paikkaa mihin kiinnittyä. Astreaa oli pidettävä 15 minuuttia vain hiljaisessa edes-takaisin –liikkeessä. Ja vihdoin sulkukapteeni otti yhteyttä ja kertoi, että ajakaa sulusta pois ennen laivaa. Hämmennyimme ensin asiasta, koska emme nähneet laivan takaa, että sulku oli jo puolittain auki. Helpointa on noudattaa tuota neljättä ohjetta, jos olet joskus ajamassa idänpuoleisesta portista sisään.

Sulun ajamiseen menee purjeveneellä noin 8-9 tuntia. Koska olimme matkalla vasta iltapäivällä, meidän tuli etsiä kanavassa yöpymispaikka. Kanavassa on vain tietyt pysähtymispaikat. Laskimme, että voimme yöpyä sivukanavassa parikymmentä mailia Brunsbuttelista, jossa pienveneille pysähtymissatama kylkikiinnityksellä. Auringonsäteet välkehtivät pumpulisessa aamusumussa, kun livuimme kanavaan ja linnut pitivät konserttiaan.